Pala kurkussa
        —        näkökulmia rehellisyyteen

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että olet kokenut palavaa halua sanoa jotakin äärimmäisen merkityksellistä? Ehkä ilmaista omia tarpeitasi? Ehkä kertoa, miltä joku tilanne sinusta tuntuu? Mutta sen sijaan, että sanat olisivat löytäneet sujuvasti suusta ulos, tulee kuristava, puristava tunne, joka houkuttaa joko vaikenemaan sovun ja harmonian säilyttämiseksi – tai triggeröi sellaisen purkauksen, että naapuripitäjässäkin kuuluu ja poskia punottaa, kun muistelee mitä tuli sanottua?

Meillä on elämän varrelta kerättyjä, syvässä istuvia ajatuksia ja uskomuksia siitä, mitä rehellisyys on: se “maan perii” ja on arvostettavampaa, kuin sen vastakohdaksi mielletty “epärehellisyys.” Ja samaan aikaan väitän, että tuttu lienee myös kokemus siitä, ettei “todenpuhujalle löydy sijaa majatalosta” – että puhumalla “suunsa puhtaaksi” saa muiden vihat päälleen, menettää yhteyden muihin ihmisiin tai jopa saa maineen hankalana ja riidanhaluisena ihmisenä.

NVC:n maailmassa puhutaan kirahvin kahdesta jalasta – empaattisesta kuuntelemisesta ja avoimesta, rehellisestä itseilmaisusta. Tässä tapauksessa rehellisyys kuitenkin nähdään hyvin toisella tavalla, kuin ehkä muissa elämän kokemuksissa olemme sen tottuneet näkemään.

Arkielämässä rehellisyydeksi ajateltu itseilmaisu liittyy omien mielipiteiden, arvioiden, analyysien ja hyvin usein tuomioiden ja kritiikin ilmaisemista. Kun olemme arkimaailman rehellisiä, kerromme kuka oli hyvä tai paha; kuka oli oikeassa ja kuka väärässä; syytämme, tuomitsemme, moitimme – ihan rehellisyyden nimissä. Sakaalin rehellisyys voisi kuulostaa vaikkapa tältä: “Vitsi, kuinka olet itsekäs ja ikävä ihminen!” Puhuja varmasti kokee omasta mielestään olleensa rehellinen – onhan hän ilmaissut tarkasti sen, mitä hänen ajatuksissaan tapahtuu.

Kun olen kirahvina rehellinen, kerron mitä minussa itsessäni tapahtuu. Se on minun maailmassani sekä syvemmin rehellistä: omista tunteistani ja tarpeistani minulla nimittäin on selkeämpiä ja varmempia havaintoja, kuin jonkun toisen ominaisuuksista. Se on myös syvemmin rohkeaa: kertomalla, mitä minussa tapahtuu, avaan toiselle suoran yhteyden omaan sydämeeni. Ja eniten minua puhuttelee vahvuus: olen valmis kannattelemaan itseni ja omat tunteeni – riippumatta siitä, millä tavalla toinen on ne valmis tai halukas ottamaan vastaan. Niinpä kirahvin rehellisyys voisi (samassa tlanteessa, kuin yllä) kuulostaa vaikka tältä: “Kun näen sukkasi olohuoneen lattialla, olen turhautunut, koska kaipaisin vastuunjakoa ja kunnioitusta. Haluaisitko miettiä mun kanssa, kuinka varmistuttais, että jokainen veisi omat vaatteensa likapyykkikoriin?”

En tiedä, oletko sinä saman kaltainen kuin minä. Kaipaan omissa ihmissuhteissani samaan aikaan todella syvästi harmoniaa, turvaa ja sujuvuutta – ja samaan aikaan yhtä syvästi aitoutta ja yhteyttä. Niinpä ennen kirahvirehellisyyden opettelemista turvauduin vaikenemiseen: pelkäsin niin kovasti, että itseilmaisu katkaisee yhteyden ja “aiheuttaa” riidan. Niinpä usein jättämällä omat tarpeeni ilmaisematta, itse vähä vähältä tulin luoneeksi etäisyyttä, epäaitoutta ja yhteyden rapautumista – juuri niihin ihmissuhteisiin, joita kaikista eniten yritin varjella. Seisoin vaiti “pala kurkussa” useampia kertoja elämässäni, kuin olisi oman hyvinvointini kannalta ollut suotuisaa.

En voi väittää, että nykyisin olisin aina rohkeampi. Rakennan ja opettelen yhä luottamusta siihen, että ihmiset kykenevät, haluavat tai pitävät merkityksellisinä kuulla minun tarpeeni – etenkin niissä tilanteissa, joissa tarpeeni eivät ole tyydyttyneet. Ja silti koen syvempää rohkeutta ja levollisuutta ilmaista itseäni, kun voin puhua siitä, mistä minulla on enemmän varmuutta: omista tunteistani ja tarpeistani – toisen syyttelyn ja moittimisen sijaan. Ja joka kerta, kun olen valinnut avata suuni ja ilmaista itseäni rehellisesti, olen ainakin avannut oveen aitoon yhteyteen, merkitykselliseen kohtaamiseen ja syvään rehellisyyteen perustuvaan vuorovaikutukseen. Kuin ojentaisin oman sydämeni nähtäville, vaikka vapisevinkin käsin. Silloin muiden kyky ja halu ottaa vastaan tarpeitani, ei enää määrittele sitä, ovatko tarpeeni merkityksellisiä vai eivät. Minulle tämä on antanut keinon ilmaista itseäni tavalla, joka antaa minulle mahdollisuuden kunnioittaa itseäni sekä avoimuuden ja rehellisyyden että harmonian ja muiden kunnioittamisen näkökulmasta.