NVC:ssä keskeinen työkalu vuorovaikutuksen muuttamisessa rakentavammaksi on HTTP-prosessi. Siinä oma huomio kohdistetaan havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin niin muita kuunnellessa kuin omassa itseilmaisussa. Viestintä rakennetaan niiden varaan tähän tapaan: ”Kun peruit tapaamisemme puoli tuntia ennen sovittua aikaa (havainto), turhaudun (tunne), koska kaipaan enemmän ennakoitavuutta (tarve). Voitko jatkossa kertoa minulle viimeistään 4 tuntia etukäteen, jos haluat siirtää tapaamistamme (pyyntö)?

Havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen merkitys vuorovaikutukseen rakentavuuteen näkyy kenties selvemmin, kun kunkin niistä ominaispiirteitä kuvataan suhteessa siihen, mitä ne eivät ole: Havainto ≠ tulkinta; tunne ≠ ajatus; tarve ≠ strategia ja pyyntö ≠ vaatimus.

Havainto on meidän ympäristöstämme tai itsestämme huomaama asia ilman arvoarvostelmia. ”Peruit tapaamisemme puoli tuntia ennen sovittua aikaa.” Tulkinta sen sijaan sisältää havaintoon liittyneinä omia ajatuksiamme, joilla arvotamme huomaamaamme asiaa: ”Et arvosta minun aikaani: jätit minut pimentoon ja kerroit vasta viime tipassa, että sinulla on parempaakin tekemistä kuin minun tapaamiseni.” Koska tulkinta sisältää elementtejä, jotka ovat arvottavia eivätkä välttämättä pidä paikkaansa, se saattaa havaintoa herkemmin herättää toisessa halun puolustautua. Niinpä havaintoon keskittyminen voi auttaa perustamaan keskustelun mahdollisimman neutraalille, yhteiselle pohjalle. Havainto on jotakin sellaista, mistä molemmat voivat olla samaa mieltä: Vaikka todellisuudesta havainnon takana voitaisiin väitellä loputtomiin, sen toteaminen että “Minun havaintoni tilanteessa oli tämä” on neutraali, arvottamaton lähtökohta keskustelulle.

Tunne puolestaan on kehollinen kokemus siitä, kuinka voimme siinä hetkessä. Vaikka tunteita voi tietenkin ajatella ja nimetä, tunne itsessään ei ole ajatus. ”Olen turhautunut.” on tunne. ”Minusta tuntuu, että tuhlaat aikaani.” on ajatus. Myös ”Minusta tuntuu petetyltä.” on ajatus, sillä tunteen lisäksi se sisältää ajatuksen, että joku on pettänyt minut. Tunne voi olla miellyttävä tai epämiellyttävä, mutta se ei sisällä arvottavia elementtejä. Kun kerromme toiselle miten voimme viesti voi olla helpompi kuulla.

Tarve puolestaan ei ole strategia. Tarve on universaali, yleisinhimillinen ihmisen lajityypillisen elämän edellytys. Tarpeet ovat ihmisten toiminnan ohjauksen yhteinen, inhimillinen pohja, ihmisten liikkeelle paneva voima. Sen vuoksi omien ja muiden ihmisten tarpeiden ymmärtäminen auttaa luomaan yhteyttä ja myötätuntoa ihmisten välille. Strategia puolestaan on yksittäinen, tilannesidonnainen tapa pyrkiä toteuttamaan jotakin tiettyä tarvetta. ”Ennakoitavuus” on tarve. ”Haluan tietää päivän kaikki menoni aamulla klo 7.30 mennessä.” on puolestaan strategia. Meillä ihmisillä on usein omia lempistrategioita erilaisten tarpeiden tyydyttämiseen. Eri ihmiset valitsevat erilaisia strategioita samojen tarpeiden tyydyttämiseksi. Sen vuoksi meidän voi olla vaikea ymmärtää, miksi juuri jokin tietty toimintatapa on jollekulle ihmiselle tärkeä. Kun oivallamme, mitä tarvetta ihminen sillä yrittää toteuttaa, meidän voi olla helpompi ymmärtää häntä. Lisäksi, jos keskitymme puhumaan siitä, mitkä strategiat ovat meille tärkeitä, meiltä saattaa jäädä huomaamatta, millä kaikilla erilaisilla tavoilla voisimme toteuttaa tarpeemme. Kun keskitymme vuorovaikutuksessa tarpeiden ilmaisuun strategioiden sijaan, avautuu mahdollisuus löytää monia vaihtoehtoisia tapoja, joiden avulla voisimme saada tarpeemme toteutettua.

NVC:n perusajatuksiin kuuluu oletus, että ihmiset edistävät mielellään muiden tarpeita, kunhan he saavat tehdä sen vapaaehtoisesti. Ihmiset reagoivat usein aika kielteisesti vaatimuksiin ja painostukseen: joko he kapinoivat tai alistuvat. Toimivat he kummin päin tahansa, yhteyttä ja myötätuntoista ymmärrystä ihmisten välille ei sillä tavoin synny. NVC:ssä on keskeistä, että vuorovaikutuksessa pyritään kunnioittamaan toisen ihmisen vapautta: omista toiveista pyritään kertomaan vaatimusten sijaan pyyntöinä, jotka jättävät kuulijalleen vapauden toimia myös toisin. Silloin on suurempi todennäköisyys, että toinen ihminen ei toteuta meidän tarpeitamme omiensa kustannuksella. NVC:ssä pidetään tärkeänä että osapuolilla on yhteinen halu löytää toimintatapa, joka mahdollistaa kaikkien tarpeiden huomioimisen.

HTTP-prosessia hyödynnetään NVC:ssä sekä omassa itseilmaisussa että toisen ihmisen kuuntelussa. Itseilmaisussa oma viesti pyritään rakentamaan havainnoista, tunteista, tarpeista ja pyynnöistä. Samaa prosessia voidaan käyttää myös toisen ihmisen kuuntelemisessa, vaikka tämä ihminen ei itse puhuisi näillä elementeillä. Kuulijana voi pyrkiä keskittymään kertojan tulkintojen sijaan siihen, mitä hän on havainnut, löytämään hänen ajatustensa takaa hänen tunteensa, strategioiden taustalta hänen tarpeensa ja pyrkiä olemaan avoin sille, mitä hän kenties haluaisi itseltä tai joltakulta muulta pyytää. Näitä voi kuunnellessaan heijastaa puhujalle takaisin ja sillä tavoin varmistaa, ymmärrämmekö häntä niin kuin hän toivoisi. ”Kun peruin tapaamisemme tänään puoli tuntia ennen sovittua aikaa, petyitkö sä kun haluaisit pystyä ennakoimaan enemmän sitä, mihin valitset käyttää aikaasi? Haluaisitko että kerron sinulle aikaisemmin suunnitelman muutoksista? Kuinka paljon aikaisemmin haluaisit tietää, onnistuuko tapaaminen?”