”Mä oon surkea äiti, kun en jaksa leikkiä ja tehdä asioita lasten kanssa”

Tämä on lause, joka saattaa viiltää mielessäni iltaisin väsyneenä oman työpäivän ja lasten haun ja ruuanlaiton jälkeen, kun ”pitäisi” viettää laatuaikaa perheensä kanssa. ”Miten surkea vanhempi olenkin ja miten lapseni joutuvat kärsimään siitä, kun ei oma äiti jaksa iloisena olla heidän kanssaan.”

Monesti kuulen ihmisten sanovan, että itse-empatia tarkoittaa, että kykenee olemaan armollinen itselleen ja muuttamaan sisäisen puheensa kauniimmaksi. ”Hei, minäkin olen vain ihminen, minullakin on oikeus olla väsynyt. Voisinko olla vähän armollisempi itselleni, kyllä lapset tietävät, että rakastan heitä!”

NVC-opintojen myötä olen alkanut ajatella, että itse-empatia on paljon syvempi prosessi kuin tällainen yritys ohjata ajatuksiaan armollisempaan suuntaan. Samalla tavalla kuin empaattinen läsnäolo muille ihmisille ei tarkoita kiltisti puhumista ja myötäkarvaan silittämistä, vaan aitoa, läsnäolevaa kohtaamista ja aktiivista kuuntelua, niin empatia itselle on ennemmin syvää ja kokonaisvaltaista itsensä äärellä olemista.

Joskus itsen ääressä oleminen on lempeää ja kaunista, joskus se on raadollista ja jopa kivuliasta. Kaikista oleellisinta minun mielestäni on se, ettei itse-empatian kautta ole tarkoitus ”väistellä” mitään itsessään, jotta tulisi parempi olo, vaan kyetä kohtaamaan ihan kaiken myötätunnolla. Niin syyttävät kuin puolustelevatkin ajatukset, koska ne kaikki kertovat meidän omista tarpeistamme. Tämä on tavoite, josta varmaan riittää haastetta ihan koko elämän ajaksi!

Marshall Rosenberg on sanonut, että jatkuva itsekritiikki on merkittävä väkivallan lähde. Tämä on pysäyttävä lause. Moni meistä elää siinä uskossa, että itseruoskinta on hyväksi. On syytäkin tasaisin välein muistuttaa itseämme siitä, mitä kaikkea me teemme huonosti, jotta voimme kasvaa kunnollisimmiksi ihmisiksi. Entä jos se ei olekaan niin? Entä jos itsensä kritisointi sen sijaan on ”merkittävä väkivallan lähde”, hajottava ja epärakentava kierre, joka tekee meistä ankaria myös muiden epätäydellisyyksille? Minä olen ainakin huomannut, että mitä enemmän pystyn kohtaamaan itsessäni myötätuntoisesti, sitä enemmän kykenen hyväksymään ja näkemään myös muita kauniina ja heidän tarpeensa arvokkaina.

Itse-empatia voi kuulostaa esimerkiksi tältä:

”Mä oon surkea äiti kun en jaksa leikkiä ja tehdä asioita mun lasten kanssa”

”Herääkö minussa ahdistusta ja surua, kun huomaan miten vähän energiaa minulla on tehdä iltaisin asioita lasteni kanssa? Olisiko minulle niin valtavan tärkeää kokea yhteyttä heihin? Ja kaipaisinko niin tarjota heille kodin, jossa on rauhaa, tilaa ja läsnäoloa? Haluaisinko tehdä tietoisempia valintoja mihin käytän energiaani?”

Ja myös puolustuslauseiden ääreen voi pysähtyä itse-empatialla.

”Hei, minäkin olen vain ihminen, minullakin on oikeus olla väsynyt! Voisinko olla vähän armollisempi itselleni, kyllä lapset tietävät, että rakastan heitä!”

”Kaipaanko kipeästi tilaa myös omalle levolle ja palautumiselle? Ja olisiko minulle todella tärkeää ottaa nekin tarpeet tosissani? Ja olisko minulle myös tärkeää rakentaa lisää luottamusta ja keinojakin siihen, että rakkaus välittyy lapsilleni, vaikka olenkin väsynyt?”

Omassa tapauksessa tällainen KAIKKIEN tarpeideni kuuntelu on johtanut siihen, että pyrin suunnittelemaan omat päiväni niin, että työnteon lisäksi päivissäni on myös aikaa pitää huolta itsestäni. Silloin energia ei ole loppu siinä vaiheessa, kun kohtaan lapset. En halua ohittaa enää kumpaakaan puolta itsestäni.

Itse-empatiassa on:

• Omien tunteiden ja tarpeiden tiedostamista ja hyväksymistä, myös niiden, joiden ääressä on vaikeaa olla
• Kykyä olla itselleen läsnä – MYÖS sille kriittiselle sisäiselle äänelle, joka sekin kertoo minulle omista tarpeistani
• ei välttämättä niinkään ”kilttinä olemista itselleen” vaan rehellistä ja aitoa ja joskus raadollistakin kohtaamista, uskaltaen katsoa tosi syvälle peiliin ja oppien hyväksymään ja jopa arvostamaankin mitä siellä näkyy